Eivät ole lenkit veljiä keskenään

Tiistaina.
Eilen juokseminen oli juuri sitä, mitä sen ei toivoisi olevan. Jalat painoivat, kilometrit täyttyivät hitaasti ja matkaa oli taivallettavana. Onneksi mieli oli tyyni ja sain kuin sainkin hieman yli kymmenen kilometriä juostua. Mielessä kyllä kävi, että tällaisen laahustajan ei kannata puolimaratonista haaveillakaan, kun kymppikin jo tuottaa tuskaa.

Tänään en odottanut viitosen lenkkiäni mitenkään innolla. Menin kuitenkin, kun aikaa oli. Ja kuinkas kävikään: meno tuntui kevyeltä ja piti ihan jarrutella, etten olisi liikaa kaahottanut. Kohtuullisen erilainen tunnelma edellispäivään verrattuna!

Päädyin tietenkin mietiskelemään, mikä mahtoi olla syynä tuntemusten erilaisuuteen. Perjantaina ja lauantaina istuin junassa useita tunteja, lisäksi istuin kokouksissa. Vähemmästäkin saa jalat tukkoon. Sunnuntaina rehkimme pihatöissä, kun vanha kitukasvuinen angervoaita sai väistyä tuijien tieltä. Homma oli vähän haastavampi kuin mitä etukäteen kuvittelimme, ja aika monta tuntia kaivettiin kiviä ja kuskattiin edestakaisin sekä kiviä että multasäkkejä. Olin sunnuntai-iltana niin väsynyt, etten jaksanut ajatellakaan muuta kuin nukkumista. Ehkä kaikki nuo painoivat maanantain juoksussa.
Sunnuntain työmaata.
Tästä voisi oppia ainakin sen, että yksi huono juoksu ei tarkoita sitä, että on epäonnistunut juoksijana. Päivät ja voinnit vain vaihtelevat, joskus kulkee ja joskus ei. Kivaa, kun tänään kulki! 

Kommentit