Aikatauluttamisen pakko

Varhain aamulla näyttää M400:n aktiivisuuspalkki aika täydeltä. Harvinaista.
Syysloman jälkeen koitti kiireinen arki, joka on tarkoittanut paitsi hektisiä päiviä, myös iltamenoja. Omat liikuntamenot on ollut pakko aikatauluttaa, jotta liikkuminen ei jäisi vain suunnitelmaksi.

Aina aikatauluttaminen ei kuitenkaan onnistu, vaikka kuinka suunnittelee. Eilinen oli sellainen päivä. Tarkoitus oli, että lähden töistä kello 14, ampaisen kotiin laittamaan ruoan uuniin, käyn ruoan hautuessa lenkillä vajaan kolmen vartin verran ja sitten ampaisen hakemaan Syyspojan hoidosta.

Muuten hyvä suunnitelma, mutta ei toteutunut. Ensimmäinen mutka matkaan tuli, kun töistä lähteminen viivästyi - kuten usein käy. Toinen mutka matkassa oli ylioptimistinen käsitykseni siitä, kuinka nopeasti ruoan saa saateltua uuniin. Kolmas mutka oli esikoisen vieno pyyntö käydä hakemassa hänen kirppariostoksensa myyjältä. Jo toisen mutkan kohdalla tajusin, etten mitenkään ehtisi lenkille ennen kuin olisi aika mennä hakemaan lapsukaista. Niinpä taivuin tyttären pyyntöön ja hylkäsin ajatukseni lenkistä.

Toinen yritys: yritin maanitella poikaa mukaani ulkoilemaan illalla - ajattelin, että saan edes hieman liikuntaa, vaikken varsinaisesti juoksemaan pääsisikään. Kolmevuotiaan tarmokkuudella lapsi ilmoitti "ei" niin vakuuttavasti ja niin moneen kertaan, ettei arvailun varaa jäänyt. Enpä ihmettele ihmistaimen valintaa: ulkoinen pimeys ja vihmova sade vastaan pikkuautoleikit takkatulen lämmössä. Niinpä päädyin ulkoilun sijaan leikkimään jumissa olevia autoja kavereineen.

Vähän tuskastutti, myönnän, vaikkei autoleikeissäkään mitään vikaa ollut. Tiesin, että torstai olisi ollut hyvä lenkkipäivä, koska perjantaina ja lauantaina mahdollisuuksia liikkumiseen oli huonosti. En halunnut lenkille täyttääkseni jotain ennalta määräämääni tavoitetta tai noudattaakseni juoksuohjelmaa vaan yksinkertaisesti siksi, että tiedän saavani liikunnasta hyvää oloa ja koska tiedän, että monen päivän liikuntatauko saa mielen ikäväksi.

Kolmas yritys: onhan olemassa aikainen aamu! Ehtisin käydä lenkillä mieheni aamutoimien aikaan, jos nousisin riittävän varhain! Ja niin päätin tehdä: pyysin miestäni herättelemään minua (hellästi) viiden maissa, jos vaikka saisin lähdettyä ulos.

Niin tapahtui. Hieman ennen viittä mieheni tiedusteli varovasti, haluanko herätä ja lähteä lenkille, vaikka ulkona kuuluu satavan. Mietin hetken ja puntaroin mielessäni, houkuttaako sateinen aamu(yö) vai pehmeä, lämmin peitto enemmän. Vaikka jälkimmäinen vaihtoehto oli totisesti mukavammalta vaikuttava vaihtoehto, huiskin juoksukamppeet päälle, viritin puhelimen toistamaan äänikirjaa, asetin sykemittauksen alkamaan ja säntäsin ulos, keskelle sadetta ja pimeyttä.

Puolisen tuntia, neljä kilometriä vuoroin taskulampun valossa, vuoroin katuvalojen loisteessa, koko ajan sateessa. Juostessani ja harvoja autoja eikä yhtään kävelijää kohdatessani mietin, mitä järkeä on rynniä aamuvarhain lenkille, kun tietää, että jossain vaiheessa päivää väsyttää varmasti ja että edessä on monta tuntia ja paljon ohjelmaa ennen iltaa ja lepoa.

Ei sitä järkeä tarvinnut lopulta kauan etsiä. Suihkun jälkeen aamupalalla oli todella onnellinen, pirteä ja hyvä olo. Eikä väsytä vieläkään, vaikka päivä on jo pitkällä. Taisin taas kerran saada enemmän kuin mitä (yöunissa) menetin.

Kommentit

  1. Ihan mahtavaa, että lähdit lenkille aamulla. Mulla on niin monta kertaa ollut aamulla 5.30 kello soimassa mutta joka kerta olen vain kääntänyt kylkeä. Miten voi olla niin vaikeaa herätä aikaisin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun reseptini taisi sisältää riittävän ärsyyntymisen, kun alkoi tuntua, etten pääse päiväkausiin lenkille. :)

      Poista

Lähetä kommentti